Japani, kontrastien maa

Sinulla varmaan on jo käsitys Japanista maana, jonkinlainen mielikuva siitä. Monilla tämä mielikuva liittyy tavalla tai toisella vastakohtaisuuksiin, vaikkapa johonkin seuraavista:

Japanissa on vallalla ikivanha kulttuuri, mutta toisaalta Japanissa on huipputeknologiaa. Pitkän eristäytyneisyyden ansiosta omaperäiset tavat elävät yhä edelleen, mutta ulkomaisia vaikutteita on aina omaksuttu muista kulttuureista. Japania voisi luonnehtia yhtä hyvin adjektiivina perinteinen kuin moderni, ja kun työmaailmaa hallitsee konservatiivisuus, on nuorisokulttuuri hyvinkin värikästä.

Pohjoisen hiihtomaastot ja eteläisimpien osien hiekkarannat tarjoavat jokaiselle jotakin, Japanissa kun on ilmanalaa lauhasta ilmastosta subtrooppiseen (ilmastosta voit lukea lisää täällä).

Kun Japani on vain hieman Suomea suurempi maa pinta-alaltaan (Suomi 340 000 km², Japani 380 000 km²), mutta asukkaita yli 20 kertaa enemmän (yli 127 miljoonaa), metsien peitossa on 67% ja 70-80% vuoristoa, niin vähemmälläkin laskutaidolla voi päätellä, että asutus on tiheää. Suurkaupungeista ja jatkuvasta vilinästä huolimatta – tai juuri niiden takia – luonnon ja hiljaisuuden merkitys on suuri.

Image courtesy of Idea go / FreeDigitalPhotos.net

Vastaako tämä esitys omia mielikuviasi Japanista? Mitä lisäisit listaan?

Tässä sama asia tiivistettynä PowerPoint-diana: Kontrastien maa.

Japanilaisesta työelämästä

Japanista on löydetty maailman vanhinta keramiikkaa 12 500 vuoden takaa, jōmon-kulttuurin piiristä. Keraamikko onkin yhä nykyään arvostettu ammatti, samoin sumopainija.

Monet japanilaiset työskentelevät yrityksissä, jotka ovat yksityisiä osakeyhtiöitä. Keskisuuret ja pienet yritykset työllistävät n. 2/3 työvoimasta. Suurimmat yhtiöt toimivat monella alalla, ja ne ovat kansainvälisestikin suuria: Mitsubishi, Mitsui, Yasuda, Sony, Matsushita, Toyota, Nissan, Honda, Yamaha, Kawasaki, Suzuki, Canon, Seiko. Japanilaisia tunnettuja tuotteita ovat esim. autot, moottoripyörät, kodinkoneet, viihde-elektroniikka, kamerat, kellot, kopiokoneet ja tietokonepelit.

• sarariiman = salarymen, miespuolinen toimistotyöntekijä
• ofisu leidi = office lady, naispuolinen toimistotyöntekijä
• ofisu < office
• miitingu < meeting

Ainakin 1980-luvun lopulla yli 50% työskenteli palvelualoilla, 40% teollisuudessa ja 9% perustuotannossa. Naiset työskentelevät lähinnä opetus-, hoito- ja toimistoalalla tai kevyen teollisuuden palveluksessa. Todennäköisesti ainoa ammatti Japanissa, missä naiset on nostettu ammattimaisuudessa miesten yläpuolelle, on geisha. Japanilaisten naisten oletetaan naimisiin menon ja lasten saannin jälkeen jäävän kotiin huolehtimaan lapsista ja kodista.

• shufu = kotirouva

Esimiehellä on suuri merkitys työpaikalla ja tämän murheidenkuuntelutaitoa arvostetaan jopa enemmän kuin oikeudenmukaisuutta. Esimiehen juttusille voi mennä esim. rahavaikeuksissa tai aviopuolisoa valitessaan. Perinteisesti työnantajat ovat taanneet työntekijöilleen elinikäisen työsuhteen. Nykyään kuitenkin varsinkin nuoret saattavat vaihtaa työpaikkaa – eihän elinikäinen työsuhde velvoita työntekijää.

• yhtiön varsinainen työntekijä, vakituisessa työsuhteessa oleva = kaishain
• määräaikaistyöntekjiä = arubaito

Nykyisin määräaikaisten työntekijöiden määrä on suurempi kuin ennen. He eivät voi edetä urallaan, toisin kuin vakituisessa työsuhteessa olevat, mutta heitä ei sido tiukat velvollisuussiteet eikä heitä velvoiteta ylitöihin.

Ote kirjasta Japani – Kansojen kirjasto (s. 26): ”Tarmokkuus ja työinto tuntuvat kuuluvan japanilasen verenperintöön. Eräs Japanissa vieraillut kertoi vaikutelmistaan näin: ”Kaikkialla aherretaan ja hääritään, kadut kuhisevat väkeä aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen. Kaikki puurtavat joko työn tai opintojen kimpussa. Kaikki yrittävät ylittää muiden saavutukset ja kilvoittelevat keskenään tiedoissa ja taidoissa.” Nuo lauseet kirjoitettiin 400 vuotta sitten, mutta ne pätevät edelleenkin.”

Työpäivät venyvät pitkiksi jo senkin takia, ettei vakituisten työntekijöiden oleteta lähtevän työpaikaltaan ennen esimiestään. Työpäivien päätteeksi monesti poiketaan vielä baariin tai isoihin pelihalleihin pelaamaan panchinkoa. On sanottu, etteivät monet japanilaiset edes halua pitkiä lomia, koska kaikki heidän ystävänsä ovat työpaikalla ja joku toinen voi päästä heidän edelleen uraputkessa, mutta nykyään nuoremmat perheelliset haluavat länsimaalaisten tavoin pitää pidempiä lomia ja omistaa enemmän aikaa perheelleen. Joka tapauksessa sunnuntai on perheelle pyhitetty päivä.

Kirjassa Japani – Kansojen kirjasto on kuvasarja sarariimanin työpäivästä s. 34-41 :)

Meishi on käyntikortti tai nimikortti. Sen käyttö on Japanissa hyvin yleistä, ja ulkomaalaisen kanssa tekemisissä olevien nimikortti on yleensä kaksipuolinen niin, että toinen puoli on japaninkielinen, japanilaisin kirjoitusmerkein painettu, toinen englanninkielinen ja länsimaisin kirjaimin painettu.

Opettaja.tv:stä voi katsoa käyntikortin vaihtoa.

Japanin kouluista ja koulutuksesta Part V

Äidin rooli

Monet äidit ottavat lastensa kouluttamisen äärimmäisen vakavasti ja tekevät miltei mitä tahansa saadakseen ainakin poikalapsensa korkeatasoiseen lastentarhaan, josta voi ponnistaa korkeatasoiseen peruskouluun, lukioon ja lopulta hyvään yliopistoon.

Menestys peruskoulussa avaa ovet tunnettuun lukioon, joka puolestaan tunnettuun yliopistoon. Hyvä yliopisto johtaa hyvään työpaikkaan suuressa yrityksessä ja lopulta naimisiin hyvän vaimon kanssa. Tällaisille äideille on kutsumanimi kyoiku mama eli koulutusäiti.

Monet vanhemmat alkavat säästää lapsen koulutuskuluja varten jo ennen lapsen syntymää. Varakkaimmat saattavat laittaa lapsensa jo alle kouluikäisenä yksityisiin esikouluihin. Maineikkailla yliopistoilla on jopa omat päiväkodit, joten lasten pääsykoeurakointi saattaa alkaa jo pyrkimisellä tiettyyn päiväkotiin. Myös joillakin ala- ja yläkouluilla on pääsykokeita.

Ainakin ennen vanhaan vanhempainyhdistyksestä pois jäänyt äiti joutui antamaan kirjallisen selvityksen poissaolostaan, ja mikäli laiminlyöntejä lapsen siisteydessä tai kirjoista ja tarvikkeista huolehtimisesta ilmeni, opettajakunta saattoi nuhdella äitiä. Oppilaan sairastuttua äiti saattoi itse lähteä oppitunnille tekemään muistiinpanoja, ettei lapsi jäisi jälkeen koulukavereistaan.

Tässä on suora pätkä kirjasta Japani – kansojen kirjasto sivuilta 136-142: ”Kun lapset palaavat koulusta, äiti on useimmissa tapauksissa kotona odottamassa heitä. Tämän tästä lehtikirjoituksissa valitellaan maan kagi-kojen eli avainlasten kohtaloa, lasten, jotka joutuvat pitämään kotiavainta mukanaan siksi, että äiti on töissä. Japanissa ei ole paljon avainlapsia, mutta japanilaisia kauhistuttaa pelkkä ajatuskin, että lapsi joutuisi palaamaan koulusta autioon kotiin.

Äiti viettää illat lastensa seurassa ja kannustaa heitä läksyjenluvussa. Eräissä kodeissa lapsen ei tarvitse muuta kuin painaa nappia, kun hän toivoo äidin tarjoilevan hänelle teetä ja välipalaa. Äiti teroittaa kynät, auttaa vaikeissa tehtävissä mahdollisuuksiensa mukaan ja on aina valmis tenttimään lapsensa tietoja. Mikä tärkeintä, hän varmistaa, ettei mikään pääse häiritsemään ahkeran koululaisen lukurauhaa.

Kun ratkaiseva tutkintokausi käynnistyy, äiti ryhtyy laatimaan sotasuunnitelmaa: hän päättää mihin tutkintoihin lapsi osallistuu ja kuinka niihin on valmistauduttava. Hän turvautuu kirjoihin, aikakauslehtiin ja television erikoisohjelmiin ja neuvottelee pitkään ja hartaasti koulun edustajien ja muiden äitien kanssa punnitessaan eri vaihtoehtoja ja arvioidessaan lapsensa hyviä ja huonoja puolia. Vanhemmille on myös järjestetty erityisiä kursseja, joilla annetaan ohjausta tutkintosuunnitelman laadinnassa. Moni äiti jonottaa lapsensa puolesta tuntikausia useilla eri luukuilla ilmoittaakseen tämän tutkintoihin, jottei tämä menettäisi hetkeäkään kallisarvoisesta lukuajastaan.

Uhraukset, joita äidit ovat valmiita tekemään valmentaessaan lapsiaan tutkintoihin, kertovat omalla tavallaan siitä, että äidin osakseen saama arvostus ja hänen oma onnistumisentunteensa riippuvat paljolti lasten koulumenestyksestä. ”Kasvattaminen on hänen työtään ja lapset ovat hänen tärkeimpiä tuotteitaan”, eräs asiantuntija on selittänyt.”

Leppoisat yliopistovuodet

Yliopistoja ja muita korkeakouluja on noin 500. Yrityksiä kiinnostaa enemmän se, mistä yliopistosta on valmistunut, kuin se, mitä heidän tuleva työntekijä on opiskellut.

Mieluiseen opinahjoon pääseminen vaatii shiken jigokun läpikäymisen – se on tutkintohelvetti. Pääsykoepiinan jälkeen kuitenkin koittaa japanilaisnuoren leppoisin aika elämässä kovan kilpailun jälkeen ja ennen hektiseen työelämään siirtymistä.

Perustutkinto yliopistossa on yleensä nelivuotinen, lääketieteen alalla kuusivuotinen. Suurin osa suorittaa tämän alemman korkeakoulututkinnon. Yliopiston jatkotutkinnoista maisteriohjelma ja ammattiin pätevöittävä tutkinto kestävät perustutkinnon lisäksi kaksi vuotta ja tohtoriohjelma vähintään kolme vuotta.

Epäonnistuneille ei ole tapana antaa toista tilaisuutta: opintonsa keskeyttäneillä yleensä ole mahdollisuutta palata yliopistoon. Jos ensi yrittämällä jää ilman opiskelupaikkaa, pääsykokeisiin voi kuitenkin osallistua seuraavina vuosina. Välivuosi vietetään yleensä valmistautumalla pääsykokeeseen siihen erikoistuneessa koulussa, yobi-kō.

Watashi wa gakusei desu. Olen opiskelija.

Gakkō de benkyō shimasu. Opiskelen koulussa.

benkyō suru = opiskella

Gakkō ni/e ikimasu. Menen kouluun

Kyō, watashi wa gakkō ni ikimasu. Tänään menen kouluun.

Watashi wa gakkō ni ikimasen. En mene kouluun.

Gakkō e ikimasu ka? Menetkö kouluun?
Iie, gakkō e wa / ni wa ikimasen. Ei, en mene.

Lue lisää koulutuksesta ja koulutusjärjestelmästä esim. Dōzo-kirjasta s. 55-56, kirjasta Japani – kansojen kirjasto sivulta 136 alkaen, Opettaja-lehden artikkelista ja täältä.

Japanin kouluista ja koulutuksesta Part I

• koulu = gakkō
• koululainen, oppilas, opiskelija = gakusei
• opettaja = sensei
• ala-aste = shōgakkō, kestää kuusi vuotta
• yläaste = chūgakkō, kestää kolme vuotta
• lukio = kōtō-gakkō eli kōkō, kestää kolme vuotta
• yliopisto = daigaku, alemman korkeakoulututkinnon suorittaminen vie neljä vuotta

Japanilaisen koulutuksen historiaa

400-500-luvulla saapui kiinalainen kirjoitusjärjestelmä Japaniin, ja aristokratia alkoi opiskella näitä kanji-merkkejä sekä niillä esitettyjä kungfutselaisia ja buddhalaisia ajatuksia. Buddhalaistemppeleistä tuli oppimiskeskuksia (tunnetuin näistä oli Naran Horuyuji-pyhättö) ja 600-luvulta lähtien Japanissa on ollut dōjō-nimellä tunnettuja eri alojen harjoittelupaikkoja.

Luku- ja kirjoitustaito säilyi pitkään vain munkkien harrastuksena, mutta taito levisi sotilaspiireihin ja osittain maanviljelijöiden keskuuteen 1100-luvulla, kun shogunit saivat vallan. 1600-1800-luvulla Tokugawa-dynastia järjesti pysyvän ja kattavan koulutusjärjestelmän Japaniin. Oppikirjoja valmistettiin runsaasti ja lukutaito kohosi 40 prosenttiin 1800-luvun puoliväliin mennessä.

1800-luvun loppupuolella Meiji-hallinto perusti yleisen länsimaistyyppisen koulujärjestelmän. Toisen maailmansodan jälkeen Japani otti käyttöön amerikkalaisen järjestelmän, jolloin yläasteen ja yliopiston väliin tuli lukio.

Yleistä japanilaisista kouluista

Oppivelvollisia ovat 6-15-vuotiaat. Koulussa lapsi joutuu opettelemaan kovaan kuriin ja ankaraan kilpailuun, joten vanhemmat hemmottelevat lapsiaan kuuteen ikävuoteen asti.

Jo pikkulapsesta lähtien korostetaan, että ryhmä on aina yksilöä tärkeämpi. Tämä näkyy monessa arkielämän asiassa, mutta myös koulussa. Kurinalaisuuteen ja sosiaalisiin normeihin on helppo sopeutua vahvassa ryhmäkulttuurissa. Peruskoulussa oppilaan on esimerkiksi lähes pakko osallistua koulu- tai opiskelijaneuvostotoimintaan. Oppilaat ovat itse vastuussa jopa koulunsa siisteydestä; siivoushenkilökuntaa ei ole. Koululaiset mielellään kilvoittelevatkin koulun siisteimmälle luokalle viikoittain jaettavasta palkinnosta.

Etenkin pojat perustavat pieniä tiiviitä kerhoja, joiden jäsenet keskittyvät johonkin yhteiseen harrastukseen, kuten pienoismallien rakentamiseen. Japanilaisissa oppilaitoksissa on useita erilaisia kerhoja ja aktiviteetteja. Lasten ja nuorten harrastukset keskittyvätkin lähinnä koulun musiikki-, taide- tai urheilukerhoihin sekä lukupiireihin. Kerhotoiminnan lisäksi koulussa järjestetään yhteisiä retkiä ja oppilaat viettävät paljon aikaa yhdessä myös urheilutapahtumien parissa koulun jälkeen ja viikonloppuisin. Koulu on hyvin keskeinen osa japanilaista arkielämää.

Esikoulua japanilaislapset eivät käy, mutta äidit usein opettavat lapsilleen kirjoitusmerkkejä ja yksinkertaista matematiikkaa ennen koulun alkamista. Lisäksi joissakin päiväkodeissa ja lastentarhoissa on mahdollista saada esiopetusta. Kouluun mennään sen vuoden huhtikuussa, jolloin lapsi täyttää kuusi vuotta. Huhtikuussa alkava lukuvuosi jaetaan kolmeen lukukauteen, ja lomillakin pakerretaan laajoja kotitehtäviä ja erilaisia projekteja. Lukuvuosi päättyy maaliskuussa.

Suomessa on n. 190 koulupäivää vuodessa, Japanissa 243. Koulu alkaa yleisimmin klo 7.30 ja päättyy 16.40. Myös lauantaisin on lyhyt koulupäivä. Oppitunnit ovat 90 minuutin mittaisia ja niiden välissä on 10 minuutin välitunti, ruokatunti on tunnin mittainen. Luokkakoot ovat suuria: yläkoulussa voi olla yli 30 oppilasta, lukiossa keskimäärin 45. Toisin kuin Suomessa, myös ylemmillä luokilla kaikki tunnit ovat oppilaille samassa luokassa, joten opettajat kiertävät luokasta toiseen. Opettajia puhutellaan kunnioittavasti.

Japanissa harmitellaan, ettei Pisa-tutkimuksissa olla menestytty odotusten mukaisesti. Japanissa on korostettukin suomalaisopettajien korkeaa koulutusta; harva japanilaisopettaja on suorittanut maisterin tutkinnon, vaan monella on takanaan neljän vuoden opinnot yliopistossa eli heillä on valtaosan muiden tavoin alempi korkeakoulututkinto.