Muutama sana kirjallisuudesta


Tein muutamia pitkiä esseitä opiskeluaikoinani vanhasta japanilaisesta kirjallisuudesta, mutta koska niitä ei ole tikulla, vaan jollain ikivanhalla levykkeellä, en niitä ehkä tänne saa koskaan laitettua.. Tässä pienenpieni tiivistelmä japanilaisesta kirjallisuudesta – mutta varoituksen sana: osa tekstistä on sanasta sanaan jo tässä postauksessa.

Runoudella on ollut merkittävä sija japanilaisten elämässä. Onnistuneella runolla saattoi voittaa rakastamansa naisen suosion tai karkottaa vastenmielisen kosijan. Runon laatijalla oli tapana liittää intohimoiseen runoon kukka, ja runo oli myös luovutettava vastaanottajalleen tyylikkäästi kirjoitettuna, koska kalligrafia ja runous kuuluivat erottamattomasti yhteen. Seurapiireissä pidettiin karkeana kömmähdyksenä sitä, että joku jätti sepittämättä runon jonkin erikoisen tapahtuman, esim. vuoden ensimmäisen lumisateen, kunniaksi. Runot eivät olleet soinnullisia tai mitallisia, mutta niihin sisältyi lähes poikkeuksetta jokin luonnonkuvaus.

Waka on vanhalta nimitykseltään yamato-uta, joka tarkoittaa japanilaista runoutta, erotukseksi kiinalaisesta. Wakan suosituin ja tunnetuin muoto on tanka. Tanka tarkoittaa ”lyhyttä runoa”. Se rakentuu viidestä säkeestä tavukaavan 5-7-5-7-7- mukaan. Tuomas Anhava on suomentanut runsaasti tankarunoutta.

700-luvulla toinen suosittu muoto oli chōka, ”pitkä runo”, jonka pituutta ei ollut määritelty, mutta siinä vuorottelevat 5- ja 7-tavuiset säkeet, kunnes runo päättyy kahteen 7-tavuiseen säkeeseen. Näissäkin ”pitkissä runoissa” on usein nähtävissä tiivis ilmaisu; useimmat ovat muutaman kymmenen säkeen mittaisia.

”Japanin runous on aina liittynyt lujasti seuraelämään: runoja on kokoonnuttu laatimaan yhdessä, on järjestetty runokilpoja, runoilla on käyty kirjeenvaihtoa, ja myöhempinä aikoina kehittyi kukoistukseensa usean kirjoittajan yhteistyötä vaativa ketjurunous.” (Japanin kulttuuri, 305.)

Vähitellen tankarunous jäi renga- eli ketjurunouden varjoon. Sille oli ominaista, että kaksi peräkkäistä säkeistöä muodostaa kokonaisuuden, uuden runon, joka ei jatka edellistä kokonaisuutta. Säkeistöt 1 ja 2 ovat siis yksi runo, säkeistöt 2 ja 3 toinen, säkeistöt 3 ja 4 kolmas jne. Vähitellen runoista kasvoi satojen tai tuhansienkin säkeiden mittaisia, eivätkä yli 10 000-säkeiset runotkaan olleet harvinaisia.

Aloitus- ja lopetussäkeistöä lukuunottamatta jokainen säkeistö kuuluu kahteen runoon, joten runossa ei ole jatkuvaa runon läpi kulkevaa juonta. Japanin kielen luonteesta johtuen säkeistö saa eri merkityksen suhteessa edeltävään säkeistöön kuin suhteessa seuraavaan säkeistöön ja käsite saattaa muuttua yksiköstä monikolliseksi, subjekti voi vaihtua, tunnetila voi muuttua ilosta suruun.

Aloitussäkeistöä kutsuttiin hokkuksi. Sen tuli aina viitata johonkin vuodenaikaan, ja kun haiku lopulta erosi hokkusta itsenäiseksi runoudenlajiksi, vuodenaikasidonnaisuus on säilynyt myös haikussa. 1500-luvulla runomuoto typistyi siis kolmisäkeiseksi ja 17-tavuiseksi haikuksi. (Ks. ketjurunoudesta lisää Japanin kulttuuri s. 372-377.)

Haikun erityispiirteitä ovat yksinkertaisuus ja säästeliäs kuvakieli, mutta haikut ovat kaikkea muuta kuin helppotajuisia. Monet japanin sanat ovat moniselitteisiä, ja useilla erimerkityksisillä sanoilla on lähes identtinen kirjoitusasu. Sillä, mitä jätetään sanomatta, on yhtä suuri merkitys kuin sillä, mitä sanotaan. Sanoja jätetään tarkoituksellisesti pois:

Pilvien huiput

ovat sortuneet mureniksi –

kuutamoinen vuori

(Matsuo Bashō)

Pilvien ja vuoren välinen yhteys on jätetty määrittelemättä. Haiku voidaan siis usein tulkita eri tavoin eikä moni haiku ole edes käännettävissä. http://teppo.tv/haikueditori/haiku.html -linkissä on tietoa haikun kirjoittamisesta ja löytyypä sivulta haikueditorikin!

Varhaisrunoutta, ”muinaisia lauluja”, on esitetty enimmäkseen laulaen ja tanssien. Osa lauluista on peräisin hovin juhlista tai uskonnollisista rituaaleista, osa ovat työ- tai seuralauluja. Japanin runouden kukoistuksen aika koitti Heian-kaudella, kun hiragana-kirjoitus kehittyi.

Ajan myötä kansanomainen runous kehittyi välittömiksi, aistillisiksi rakkausrunoiksi ja vähitellen metaforisiksi runoiksi, joissa oma tunne oli tärkeää. Kaihdinrunoista tuli suosittuja, kun ylhäisön koteja sisustettaessa tarvittiin paljon taitettavia kaihtimia, jotka somisteltiin maalauksin ja runoin.

Mytologioin ja legendoin värittynyt ”historiallinen” kirjallisuus ja kansallishistoriat korvautuivat kertomakirjallisuudella, romaaneilla ja päiväkirjojen genrellä, mitkä olivat hovikirjallisuuden tyylilaji. Sitten kuvaan astuivat taisteluihin ja sotureihin keskittyvät historialliset teokset, sotakertomukset ja soturieepokset. Uutta olivat anekdoottitarinat ja tarinakirjallisuus rahvaan näkökulmasta. Kaskukirjoja ja kummitustarinoita sepitettiin. Matkakertomuksia alettiin kirjoittaa, kun sotilashallinto perusti pääkaupunkinsa Kamakuraan ja Kiotosta itään johtavalla tiellä alkoi vilkas liikenne. Eroottiset kertomukset, pieluskirjat, olivat suosittuja.

Kirjanpainanta yleistyi 1600-luvun alussa. Ennen tätä kirjat kopioitiin käsin, ja paperi oli kallista. Kirjanpainantatekniikoita oli useita, mutta hiraganoille kehitetty kirjanpainantamenetelmä yleistyi, koska lukutaidon yleistymisen edellytyksenä oli, että teksti sisälsi vain vähän sanamerkkejä ja paljon foneettista hiragana-kirjoitusta.

1800-luvun puolenvälin jälkeen maassa alkoi käännöskirjallisuustoiminta länsimaisesta kirjallisuudesta. Käännökset tosin olivat japanilaisen lukijakunnan maun mukaisiksi uudelleenkirjoitettuja mukaelmia, eivät niinkään suoria käännöksiä.

Kirjallisuudesta ja runoudesta voi lukea lisää kirjoista Japanin kulttuuri s. 300-422 ja Japani – Pienoishakuteos Japanista s. 230-231.

Advertisements

Tankoja ja haikuja


Runoudella on ollut merkittävä sija japanilaisten elämässä. Onnistuneella runolla saattoi voittaa rakastamansa naisen suosion tai karkottaa vastenmielisen kosijan. Runon laatijalla oli tapana liittää intohimoiseen runoon kukka, ja runo oli myös luovutettava vastaanottajalleen tyylikkäästi kirjoitettuna, koska kalligrafia ja runous kuuluivat erottamattomasti yhteen. Seurapiireissä pidettiin karkeana kömmähdyksenä sitä, että joku jätti sepittämättä runon jonkin erikoisen tapahtuman, esim. vuoden ensimmäisen lumisateen, kunniaksi. Runoihin sisältyikin lähes poikkeuksetta jokin luonnonkuvaus.

Japanilaiset runot eivät ole loppusoinnullisia tai mitallisia, päättyväthän kaikki japanin kielen sanat joko vokaaliin tai n-kirjaimeen. Loppusointu siis ei voi olla muuta kuin satunnainen ilmiö japanin kielessä. Sen sijaan alku- ja sisäsoinnutus ja vokaalien toisto- ja vaihtelutehosteet ovat käytössä.

Eräs yleinen runomuoto oli viisisäkeinen 31-tavuinen tanka, jonka tavujako oli säkeittäin 5-7-5-7-7. Yleensä tankan kolme ensimmäistä säettä muodostavat oman jaksonsa, minkä jälkeen kaksi viimeistä täydentävät runon. Näillä runoilla ei ole nimeä.

Tässä on esimerkkejä tankaruonoista Tuomas Anhavan suomentamana:

Illalla jätän

oven valmiiksi auki,

odotan häntä:

hän sanoi tulevansa

uneen minua tapaamaan.

Yakamochi


Lumi kinostuu

ja rakkauden muistot

suruisasti niin

kuin sorsapari lipuu

nukuksissa vierekkäin.

Murasaki Shikibu


Petyit maailmaan

ja pakenit vuorille.

Entä jos siellä

synkeys valtaa sinut,

minne sitten paennet?

Mitsune


Elämä täällä

on vain kuin vedessä

kuun kuvajainen

Otat sen kämmenelle

Kummeksit: onko sitä?

Tsurayuki


Kunpa vanhuuden

tullen kävisi päinsä

sulkea ovi

ja ottamatta vastaan

ilmoittaa vain: “Matkoilla.”

Tuntematon

Myöhemmin runoniekoille tuli tavaksi lisätä muiden kirjoittamiin tankoihin muutama oma säe ja vähitellen niistä kasvoi satojen tai tuhansienkin säkeiden mittaisia, eivätkä yli 10 000-säkeiset runotkaan olleet harvinaisia. Lopulta lisäsäkeisiin kyllästyttiin ja 1500-luvulla alkuperäinenkin tanka typistettiin kolmisäkeiseksi ja 17-tavuiseksi haikuksi.

Haikun erityispiirteitä ovat yksinkertaisuus ja säästeliäs kuvakieli, mutta haikut ovat kaikkea muuta kuin helppotajuisia; monet japanin sanat ovat moniselitteisiä, ja useilla erimerkityksisillä sanoilla on lähes identtinen kirjoitusasu. Sillä, mitä jätetään sanomatta, on yhtä suuri merkitys kuin sillä, mitä sanotaan. Lisäksi sanoja jätetään tarkoituksellisesti pois:

Pilvien huiput

ovat sortuneet mureniksi –

kuutamoinen vuori

Matsuo Bashō


Tässä runossa pilvien ja vuoren välinen yhteys on jätetty määrittelemättä. Haiku voidaan siis usein tulkita eri tavoin eikä moni haiku ole edes käännettävissä.

Voit kokeilla oman haikun laatimista suomeksi :) Teppo Pihlajamäen haikueditorilla voit tarkistaa, onko kirjoittamasi runo todellakin haiku, ja sivuston osiosta haikun piirteitä saat lisäohjeistusta haikun runokieleen.

Kirjoitusjärjestelmä


https://i0.wp.com/img.mtv3.fi/mn_kuvat/mtv3/matkailu/ulkomaat/japani/516467.jpg

Kirjoittamiseen käytetään japanin kielessä kolmea eri kirjoitusjärjestelmää (japanissa ei ole kirjaimia/aakkosia):

  1. kiinalaisperäisiä kanji-merkkejä eli sanamerkkejä
  2. hiragana-tavukirjoitusta
  3. katakana-tavukirjoitusta
  • yksi kanji vastaa yhtä sanaa
  • hiraganat ja katakanat  ovat foneettisia tavumerkkejä ja niitä kutsutaan yhteisnimellä kanat/kanakirjoitus
  • japanissa on vain avotavuja (eli vokaaliin päättyviä tavuja), paitsi n, joten kaikki muut kanat päättyvät vokaaliin a, i, u, e tai o
  • a, i, u, e, o ovat lyhyitä vokaaleita
  • hiraganoja ja katakanoja on molempia 46 kappaletta + yhdistelmämerkit, joita on 58 (tai 61, jos じゃ じゅ じょ lisäksi otetaan lukuun myös
    ぢゃ ぢゅ ぢょ)
  • kuten mainitsin, kanji oli perinteisesti lähinnä miesten kirjoitusjärjestelmä ja sitä käyttivät vain oppineet, papit ja virkamiehet; naiset kirjoittivat kanamerkeillä
  • kanat juontavat juurensa kanjeista. Kun kanjit lainattiin Kiinasta, kohdattiin monia ongelmia, koska kiina eroaa rakenteeltaan täysin japanista, sanat eivät esimerkiksi taivu. Kanjeja käytettiin japanissa sekä merkityksen mukaisesti (yksi merkki tarkoittaa yhtä asiaa) että pelkästään äänteellisinä tavuina. Järjestelmää helpottamaan kehitettiin kaksi kiinalaisiin merkkeihin perustuvaa tavumerkistöä vastaamaan japanin perusäänteitä. Tämä kanakirjoitussysteemi kehitettiin 700-1000-luvuilla Heian-kaudella
  • Heian-kausi oli hovikulttuurin kautta, jolloin naisten hovikirjallisuus kukoisti
  • 1100-luvun alussa syntyi maailman ensimmäinen psykologinen romaani, Murasaki Shikibun Genji Monogatari eli Genjin tarina
  • katso, kuinka kanamerkit kehitettiin!
  • pyöreämuotoiset hiragana-merkit ovat kanjeista kaunokirjoituksen tapaan tyyliteltyjä merkkejä
  • kulmikkaat katakanat taas ovat kehittyneet kanjeista lyhentämällä niin, että niistä on otettu vain osa

https://i2.wp.com/hararie-japan-tokyo-tokyo.com/japanese_alphabet/2009/05/03/Image-of-Kanji.gif

Kanjit

  • kanjien käyttäminen on ainoa keino erottaa toisistaan sanat, jotka lausutaan samalla tavoin. Homonyymisiä sanoja japanin kielessä onkin runsaasti.
  • käytössä olevia kanjeja on 5000-10 000 kappaletta, mutta kanjeja on olemassa yli 50 000
    • käytännössä kukaan ei hallitse tällaista määrää kanjeja, vaan jo 3000 merkin taitamista pidetään erinomaisena
  • jokapäiväisessä käytössä on n. 2000 kirjoitusmerkkiä
    • nämä opetellaan koulussa; alakoulussa opetellaan 90% lehdissä käytettävistä kanjeista eli 1006 kappaletta, yläkoulussa ja lukiossa opetellaan 939 lisää, eli yhteensä koulussa opetellaan 1945 yleisesti käytössä olevaa kanjia
  • jo 500 kanjillakin pärjäilee, koska ne kattavat 60% lehdissä käytettävistä merkeistä
  • kiinalainen kirjoitusjärjestelmä otettiin käyttöön n. vuonna 405, mutta se säilyi pitkään vain oppineiden osaamisena
  • käytännössä 600-luvulle asti lähinnä korealaiset maahanmuuttajat vastasivat kirjallisesta kulttuurista, ja juuri korealaiset tulkit ja kirjurit toivatkin luku- ja kirjoitustaidon Japaniin
  • kiinaa käytettiin ennen Japanissa kirjakielenä, samalla tavoin kuin Euroopassa käytettiin latinaa
  • nykyisin kanji-merkeillä kirjoitetaan sanojen ydinmerkitys, kuten verbien, substantiivien ja adjektiivien vartalot

https://i2.wp.com/hararie-japan-tokyo-tokyo.com/japanese_alphabet/assets_c/2009/05/Hiragana-Chart-of-Shichida-thumb-640x449.gif

Hiragana-tavukirjoitus

  • hiraganoilla kirjoitetaan kieliopilliset taivutuspäätteet, partikkelit, postpositiot, taivutusmuodot ja muut elementit, joilla kanjit yhdistyvät toisiinsa (kanjeilla kun ei ole kieliopillisia muotoja)
  • osa japanilaisperäisistä sanoista kirjoitetaan kanji-merkkien sijaan hiraganoilla
  • hiraganoja käytetään myös pienille lapsille suunnattujen tekstien kirjoittamiseen, koska ensimmäisinä lapset oppivat hiraganat
  • samoin japanin opiskelijat aloittavat hiraganoista
  • periaatteessa kaikki asiat voidaan kirjoittaa japaniksi hiraganoilla lainasanoja lukuunottamatta, mutta aikuiset japanilaiset eivät luonnostaan näin tekisi
  • ”naisellisia”
  • voit kuunnella hiraganojen ääntämyksen täältä

https://i1.wp.com/hararie-japan-tokyo-tokyo.com/japanese_alphabet/assets_c/2009/05/Katakana-Chart-of-Shichida-thumb-640x453.gif

Katakana-tavukirjoitus

  • katakanoja käytetään lähinnä vierasperäisten sanojen kirjoittamiseen japaniksi
  • niillä kirjoitetaan muualta kuin Kiinasta lainattuja sanoja ja länsimaisia erisnimiä, mutta myös äänteitä kuvaavia eli onomatopoeettisia sanoja (ワンワン wanwan, ’hauhau’) ja tapaa tai mielentilaa kuvaavia sanoja (ニコニコ nikoniko, hymyilemistä kuvaava sana)
  • lisäksi esim. eläinten nimet ja kanjisanakirjoissa kiinalaisperäiset ääntämykset kirjoitetaan usein katakanoilla, samoin eläin- ja kasvisanasto tieteellisissä teksteissä kirjoitetaan katakanoilla
  • katakanoja käytetään tekstissä korostuksena ja tyylikeinona voimistamaan erillisiä sanoja alleviivauksen tai lihavoinnin tapaan; mainonnassa käytetään paljon katakanoilla kirjoitettuja sanoja ja jopa kokonaisia lauseita
  • geometrisiä
  • voit kuunnella katakanojen ääntämyksen täällä

Länsimaiset aakkoset

  • lisäksi latinalaisin kirjaimin voidaan teksteissä ilmaista lyhenteitä, numeroita tai nimiä

Lähteet ja kirjallisuutta

Kokoamani tiedot perustuvat japanin kielen ja kulttuurin opintojeni muistiinpanoihin, eri oppikirjoihin ja Japanista kertoviin kulttuuri- ja matkaoppaisiin. Netistä olen vain täydentänyt tietoja, mitkä muista lähteistä ovat jääneet vajavaisiksi. Ikävä kyllä jotkin lähteet ovat auttamattomasti jo vanhentuneita, joten jos sinulla on nykyaikaisempaa tietoa esim. koulutuksesta tai työelämästä, laita kommenttia tulemaan :)

Lähteitä en ole erikseen eritellyt, koska suurin osa tiedoista on ikäänkuin yleistietoa Japanifaneille ja monissa opuksissa esiintyy näitä samoja tietoja. Lisäksi kirjallisuuslistasta kunkin postauksen loppuun tulisi pitkä, koska olen koonnut tietoja useista eri kirjoista. Kaikki painetun kirjallisuuden lähteet on kuitenkin lueteltu tässä alapuolella.

Kaikki kuvat ovat netistä ja kuvien lähde on aina liitetty kuvaan, eli klikkaamalla kuvaa pääset kuvan alkuperäiselle sivulle - ilmoitathan, jos huomaat jotain hyvän tavan vastaista kuvien (tai muiden juttujen) lainaamisessa!

Käyttämääni kirjallisuutta:
- Tuomas Anhava: Kevään kukat, syksyn kuu - Kootut tankarunot 1960-1982 (2000)
- Tuomas Anhava: Kuuntelen, vieras - Valikoima klassillisia japanilaisia tanka-runoja (1969)
- Olavi K. Fält, Kai Nieminen, Anna Tuovinen ja Ilmari Vesterinen: Japanin kulttuuri (1994)
- Japani - pienoishakuteos Japanista (2006), toim. Takeshi Yoro, Taku Miki ja Genjiro Ito
- Japanin kulttuurihistoria - näkökulma (1994)
- Tapani Jussila: Tokiopassi (2007 ja 2003)
- Kansojen kirjasto: Japani (1987), toim. Time-Life Books
- Takako Karppinen: Japanin kielen alkeet (1999)
- Tadaaki Kawata: Japanin kieli (1989)
- Pirjo-Riitta Kuusikko: Bunka shokyuu Nihongo - Opintomoniste, kielioppi ja sanasto I ja II osa
- Hannu Kärkkäinen: Tokion ja Japanin matkaopas (1993)
- Heikki Mallat: Dōzo - Japanin kieltä ja kulttuuria (1993)
- Pia Matilainen ja Virpi Serita: Michi - tie japanin kieleen (2010)
- Hannele Ripatti-Cantell ja Matti Cantell: Aasia-kirja - Lukumatka Aasiaan, Australiaan ja Oseaniaan (1998)
- Alexander Walther: Japani - Nihon (2009)
- Ilmari Vesterinen: Japanin kansankulttuuri - Kulttuuriantropologinen johdatus (1982)
- Ilmari Vesterinen: Japanilaiset - Japanin kulttuurin antropologista tarkastelua (1987)
- Ilmari Vesterinen: Geishan maailma - Tarua ja totta (2001)

%d bloggers like this: