Muutama sana kirjallisuudesta


Tein muutamia pitkiä esseitä opiskeluaikoinani vanhasta japanilaisesta kirjallisuudesta, mutta koska niitä ei ole tikulla, vaan jollain ikivanhalla levykkeellä, en niitä ehkä tänne saa koskaan laitettua.. Tässä pienenpieni tiivistelmä japanilaisesta kirjallisuudesta – mutta varoituksen sana: osa tekstistä on sanasta sanaan jo tässä postauksessa.

Runoudella on ollut merkittävä sija japanilaisten elämässä. Onnistuneella runolla saattoi voittaa rakastamansa naisen suosion tai karkottaa vastenmielisen kosijan. Runon laatijalla oli tapana liittää intohimoiseen runoon kukka, ja runo oli myös luovutettava vastaanottajalleen tyylikkäästi kirjoitettuna, koska kalligrafia ja runous kuuluivat erottamattomasti yhteen. Seurapiireissä pidettiin karkeana kömmähdyksenä sitä, että joku jätti sepittämättä runon jonkin erikoisen tapahtuman, esim. vuoden ensimmäisen lumisateen, kunniaksi. Runot eivät olleet soinnullisia tai mitallisia, mutta niihin sisältyi lähes poikkeuksetta jokin luonnonkuvaus.

Waka on vanhalta nimitykseltään yamato-uta, joka tarkoittaa japanilaista runoutta, erotukseksi kiinalaisesta. Wakan suosituin ja tunnetuin muoto on tanka. Tanka tarkoittaa ”lyhyttä runoa”. Se rakentuu viidestä säkeestä tavukaavan 5-7-5-7-7- mukaan. Tuomas Anhava on suomentanut runsaasti tankarunoutta.

700-luvulla toinen suosittu muoto oli chōka, ”pitkä runo”, jonka pituutta ei ollut määritelty, mutta siinä vuorottelevat 5- ja 7-tavuiset säkeet, kunnes runo päättyy kahteen 7-tavuiseen säkeeseen. Näissäkin ”pitkissä runoissa” on usein nähtävissä tiivis ilmaisu; useimmat ovat muutaman kymmenen säkeen mittaisia.

”Japanin runous on aina liittynyt lujasti seuraelämään: runoja on kokoonnuttu laatimaan yhdessä, on järjestetty runokilpoja, runoilla on käyty kirjeenvaihtoa, ja myöhempinä aikoina kehittyi kukoistukseensa usean kirjoittajan yhteistyötä vaativa ketjurunous.” (Japanin kulttuuri, 305.)

Vähitellen tankarunous jäi renga- eli ketjurunouden varjoon. Sille oli ominaista, että kaksi peräkkäistä säkeistöä muodostaa kokonaisuuden, uuden runon, joka ei jatka edellistä kokonaisuutta. Säkeistöt 1 ja 2 ovat siis yksi runo, säkeistöt 2 ja 3 toinen, säkeistöt 3 ja 4 kolmas jne. Vähitellen runoista kasvoi satojen tai tuhansienkin säkeiden mittaisia, eivätkä yli 10 000-säkeiset runotkaan olleet harvinaisia.

Aloitus- ja lopetussäkeistöä lukuunottamatta jokainen säkeistö kuuluu kahteen runoon, joten runossa ei ole jatkuvaa runon läpi kulkevaa juonta. Japanin kielen luonteesta johtuen säkeistö saa eri merkityksen suhteessa edeltävään säkeistöön kuin suhteessa seuraavaan säkeistöön ja käsite saattaa muuttua yksiköstä monikolliseksi, subjekti voi vaihtua, tunnetila voi muuttua ilosta suruun.

Aloitussäkeistöä kutsuttiin hokkuksi. Sen tuli aina viitata johonkin vuodenaikaan, ja kun haiku lopulta erosi hokkusta itsenäiseksi runoudenlajiksi, vuodenaikasidonnaisuus on säilynyt myös haikussa. 1500-luvulla runomuoto typistyi siis kolmisäkeiseksi ja 17-tavuiseksi haikuksi. (Ks. ketjurunoudesta lisää Japanin kulttuuri s. 372-377.)

Haikun erityispiirteitä ovat yksinkertaisuus ja säästeliäs kuvakieli, mutta haikut ovat kaikkea muuta kuin helppotajuisia. Monet japanin sanat ovat moniselitteisiä, ja useilla erimerkityksisillä sanoilla on lähes identtinen kirjoitusasu. Sillä, mitä jätetään sanomatta, on yhtä suuri merkitys kuin sillä, mitä sanotaan. Sanoja jätetään tarkoituksellisesti pois:

Pilvien huiput

ovat sortuneet mureniksi –

kuutamoinen vuori

(Matsuo Bashō)

Pilvien ja vuoren välinen yhteys on jätetty määrittelemättä. Haiku voidaan siis usein tulkita eri tavoin eikä moni haiku ole edes käännettävissä. http://teppo.tv/haikueditori/haiku.html -linkissä on tietoa haikun kirjoittamisesta ja löytyypä sivulta haikueditorikin!

Varhaisrunoutta, ”muinaisia lauluja”, on esitetty enimmäkseen laulaen ja tanssien. Osa lauluista on peräisin hovin juhlista tai uskonnollisista rituaaleista, osa ovat työ- tai seuralauluja. Japanin runouden kukoistuksen aika koitti Heian-kaudella, kun hiragana-kirjoitus kehittyi.

Ajan myötä kansanomainen runous kehittyi välittömiksi, aistillisiksi rakkausrunoiksi ja vähitellen metaforisiksi runoiksi, joissa oma tunne oli tärkeää. Kaihdinrunoista tuli suosittuja, kun ylhäisön koteja sisustettaessa tarvittiin paljon taitettavia kaihtimia, jotka somisteltiin maalauksin ja runoin.

Mytologioin ja legendoin värittynyt ”historiallinen” kirjallisuus ja kansallishistoriat korvautuivat kertomakirjallisuudella, romaaneilla ja päiväkirjojen genrellä, mitkä olivat hovikirjallisuuden tyylilaji. Sitten kuvaan astuivat taisteluihin ja sotureihin keskittyvät historialliset teokset, sotakertomukset ja soturieepokset. Uutta olivat anekdoottitarinat ja tarinakirjallisuus rahvaan näkökulmasta. Kaskukirjoja ja kummitustarinoita sepitettiin. Matkakertomuksia alettiin kirjoittaa, kun sotilashallinto perusti pääkaupunkinsa Kamakuraan ja Kiotosta itään johtavalla tiellä alkoi vilkas liikenne. Eroottiset kertomukset, pieluskirjat, olivat suosittuja.

Kirjanpainanta yleistyi 1600-luvun alussa. Ennen tätä kirjat kopioitiin käsin, ja paperi oli kallista. Kirjanpainantatekniikoita oli useita, mutta hiraganoille kehitetty kirjanpainantamenetelmä yleistyi, koska lukutaidon yleistymisen edellytyksenä oli, että teksti sisälsi vain vähän sanamerkkejä ja paljon foneettista hiragana-kirjoitusta.

1800-luvun puolenvälin jälkeen maassa alkoi käännöskirjallisuustoiminta länsimaisesta kirjallisuudesta. Käännökset tosin olivat japanilaisen lukijakunnan maun mukaisiksi uudelleenkirjoitettuja mukaelmia, eivät niinkään suoria käännöksiä.

Kirjallisuudesta ja runoudesta voi lukea lisää kirjoista Japanin kulttuuri s. 300-422 ja Japani – Pienoishakuteos Japanista s. 230-231.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

Lähteet ja kirjallisuutta

Kokoamani tiedot perustuvat japanin kielen ja kulttuurin opintojeni muistiinpanoihin, eri oppikirjoihin ja Japanista kertoviin kulttuuri- ja matkaoppaisiin. Netistä olen vain täydentänyt tietoja, mitkä muista lähteistä ovat jääneet vajavaisiksi. Ikävä kyllä jotkin lähteet ovat auttamattomasti jo vanhentuneita, joten jos sinulla on nykyaikaisempaa tietoa esim. koulutuksesta tai työelämästä, laita kommenttia tulemaan :)

Lähteitä en ole erikseen eritellyt, koska suurin osa tiedoista on ikäänkuin yleistietoa Japanifaneille ja monissa opuksissa esiintyy näitä samoja tietoja. Lisäksi kirjallisuuslistasta kunkin postauksen loppuun tulisi pitkä, koska olen koonnut tietoja useista eri kirjoista. Kaikki painetun kirjallisuuden lähteet on kuitenkin lueteltu tässä alapuolella.

Kaikki kuvat ovat netistä ja kuvien lähde on aina liitetty kuvaan, eli klikkaamalla kuvaa pääset kuvan alkuperäiselle sivulle - ilmoitathan, jos huomaat jotain hyvän tavan vastaista kuvien (tai muiden juttujen) lainaamisessa!

Käyttämääni kirjallisuutta:
- Tuomas Anhava: Kevään kukat, syksyn kuu - Kootut tankarunot 1960-1982 (2000)
- Tuomas Anhava: Kuuntelen, vieras - Valikoima klassillisia japanilaisia tanka-runoja (1969)
- Olavi K. Fält, Kai Nieminen, Anna Tuovinen ja Ilmari Vesterinen: Japanin kulttuuri (1994)
- Japani - pienoishakuteos Japanista (2006), toim. Takeshi Yoro, Taku Miki ja Genjiro Ito
- Japanin kulttuurihistoria - näkökulma (1994)
- Tapani Jussila: Tokiopassi (2007 ja 2003)
- Kansojen kirjasto: Japani (1987), toim. Time-Life Books
- Takako Karppinen: Japanin kielen alkeet (1999)
- Tadaaki Kawata: Japanin kieli (1989)
- Pirjo-Riitta Kuusikko: Bunka shokyuu Nihongo - Opintomoniste, kielioppi ja sanasto I ja II osa
- Hannu Kärkkäinen: Tokion ja Japanin matkaopas (1993)
- Heikki Mallat: Dōzo - Japanin kieltä ja kulttuuria (1993)
- Pia Matilainen ja Virpi Serita: Michi - tie japanin kieleen (2010)
- Hannele Ripatti-Cantell ja Matti Cantell: Aasia-kirja - Lukumatka Aasiaan, Australiaan ja Oseaniaan (1998)
- Alexander Walther: Japani - Nihon (2009)
- Ilmari Vesterinen: Japanin kansankulttuuri - Kulttuuriantropologinen johdatus (1982)
- Ilmari Vesterinen: Japanilaiset - Japanin kulttuurin antropologista tarkastelua (1987)
- Ilmari Vesterinen: Geishan maailma - Tarua ja totta (2001)

%d bloggers like this: